Ruokakulttuurin professori Johanna Mäkelä, Helsingin yliopisto

Ennen suomalaisen yhteiskunnan kaupungistumista ja teollistumista olivat alueelliset ruokakulttuurit voimissaan.

Yksi keskeinen ero alueiden välillä oli ruisleivän leipomistiheys, jonka perusteella maa jakautui pehmeän ja kovan leivän alueisiin. Länsi-Suomessa leipottiin happamia ruisleipiä ulkouunissa tai erillisessä pakarissa kaksi kertaa vuodessa suurleipomuksissa. Reikäleivät kuivattiin vartaissa. Itä-Suomessa leivottiin pehmeää ruislimppua viikoittain liesiuunissa.

Ruisleipä on yhä jokapäiväinen kumppanimme, mutta se on myös muuttanut sekä muotoaan että osin sisältöään. Suomalaisten suosikkileivät sisältävät nykyisin vehnää ja ovat valmiiksi kätevästi valmiiksi viipaloituja tai halkaistuja. Arkipäiväisyydestään huolimatta ruisleipä on vahva symboli, joka liittää meidät yhteen kansakuntana ja siirtää perintöä seuraaville sukupolville. Ruisleivän rooli suomalaisuuden tulkkina näyttäytyy myös ulkomailla asuvien suomalaisten leipäikävänä. Monelle ulkosuomalaiselle mieluinen tuliainen on hapanleipä. Leivän keskeisyydestä suomalaisessa ruokakulttuurissa kertoo myös vähähiilihydraattisten leipien tuotekehitys karppaajille.

Tällä hetkellä Suomessa on merkkejä leipäkulttuurin uudesta noususta. Vanhat leivänjuuret kietovat sukupolvet toisiinsa. Samalla vanhojen ruisleipäjuurien rinnalle ovat kavunneet niin leipomoissa kuin kotikeittiöissä vaaleat vehnäleipäjuuret. Erilaisista leivänjuurista onkin tullut yhtäältä osa kulttuuriperintöämme ja toisaalta uuden ajan lemmikkejä, joita ”ruokitaan” ja joiden hyvinvoinnista huolehditaan. Leipä elää!