Janna Rantala

Tarvitseeko ystävyys todellakin siistin kodin ja mielikuvitukselliset tarjoamiset ennen kuin voin kutsua ketään kylään? Tapaamme aika harvoin, jos näin on.

Opiskeluaikoina oli tapana piipahtaa kaverin luo iltateelle. Kävimme vuoroin vieraissa, mielijohteesta, kalentereitta. Se oli helppoa, koska asuimme lähekkäin ja elämäntilanteemme olivat samanlaisia. Kämpät pieniä, sekaisia. Tarjottavat se minkä opintotuella sai. Yleensä tonnikalavoileipiä ja, jos varoissa oltiin, juustoakin. Juteltiin jotain, joskus katsottiin teeveetä, lähdettiin ajoissa kotiin nukkumaan.

Suloinen mutkattomuus katosi, kun meistä tuli niin kovin aikuisia. Täyttä kalenteria on helppo syyttää, mutta kyllä suoraan sanoen vapaitakin iltoja olisi. Jostain muusta se kiikastaa. Ainakin pitäisi olla kaunis ja varsinkin siisti koti. Tarjottavan tulisi olla mielikuvituksellista, tai ainakin sellaista, joka näyttää hyvältä postauksessa. Mukamas. Itsehän minä nämä paineet päähäni junttaan. Haluaakohan ystäväni mieluummin kuulla tuoreimmat juorut vai valitteluni keitokseni vaatimattomuudesta?

Helpommalta tuntuu, kun voi tavata ystäviä ravintolan pöydässä. Paineet siirtyvät ammattilaisille, me voimme vain nauttia (tai arvostella). Voimme käväistä tai viipyillä. Tarjota ja ottaa vastaan. Tai käyttää syömistä ihan vaan tekosyynä.

Silti kaipaan niitä iisejä iltoja kodeissa. Mitään erikoista ei tapahtunut, mutta erotessa olo oli keventynyt,  kannateltu. Pieni hetki rikkoi rutiinin, sai unohtamaan opiskelupaineet ja elämän yleisen epätäydellisyyden.

Sille olisi yhä tarvetta. Ystävän tunnistaa siitä, ettei hän tule kotiini arvostelemaan minua- hän tulee tapaamaan minua. Jos kutsun hänet vasta kun elämäni on täydellistä, emme tule tapaamaan. Kotoisa sekasorto, sinnepäin katetut pöydät ja jotakin kaapinpohjalta kaapaistua ei haittaa, kun ystävyydessä on kyse yhdessä olemisesta. Aidon elämän jakamisesta juuri nyt.

Millaisen ystävyyden pöydän sinä haluat kattaa elämääsi?