Phoenixissa Yhdysvalloissa asuva Johanna lähetti meille hienon kaunokirjallisen muistelun siitä kaikesta, miten ensin kaukaiset maat ovat vain unelmia ja sitten myöhemmin konkretisoituvat ja Suomesta tulee se haaveilun kohde! Lue upea teksti!

Johanna kertoo:

”Niin kauan kuin muistan, olivat kaukaiset ja vieraat maat suunnitelmissasi. Maailma ulottui paljon kauemmas kuin lapsuuden kaupunkini silta, jonka yli alkoi matka naapurikaupunkiin. Matkustaminen oli kysymyksiin vastaamista; uuden kaipausta ja kokemista: miltä mahtaa tuoksua kukkiva Jasmiinipuu, maistuu sokerinen minttutee tai tuntuu Sonoran autiomaan polttava hiekka paljaaseen jalkaan. Niin monta paikkaa, jonne sopeutua, kieltä, jota oppia.

Se, että paikka muuttuu kodiksi vie paljon kauemmin ja on paljon monimutkaisempi prosessi. Yhtälössä elää monta muuttujaa; mistä on kukin lähtenyt, minne seuraavaksi kenties haluaa, ja haluaako, ja kaikki mitä muistojensa ja suunnitelmiensa välissä on elänyt ja muistojen lokeroihinsa tallentanut, ehkä rakastanutkin.

Lähdin, koska halusin omin silmin nähdä ja kokea, hengittää vieraan maan ilmaa. Näyttääkö Suomi kauempaa erilaiselta?

Jossain vaiheessa pitkä matka muuntuu kokemisesta elämisen arjeksi. Aikuistuminen, asuntolaina, työ ja lapsi ankkuroivat vieraassa maassa, Mutta sydän ei unohda. Uuden hakeminen taipuu ajan saatossa vanhan kaipaukseen. Kysymykset odottavat edelleen, toisenlaisia, vastauksia. Vaa'an kupeissa tasapainottelevat historia ja tulevaisuus, miksi palata, tai jäädä, mitä enemmän ikävöisi. Mikä naruista eniten sydämenperiä kiskoo.

Maailma on nuoruuden päivistä kutistunut. Ennen huolella kirjoitetut kirjeet Saudi Arabiasta matkasivat viikkoja, vastauksia luin aina säästellen, huolella ja mietiskellen. Kalliit puhelut tilattiin sairaalan vaihteelta jo etukäteen. Kirjeet ja valokuvat lähtevät ja saapuvat nyt elektronisesti samassa hetkessä. Katselen tuttua televisiota tuhansien kilometrien takaa. Suklaa, ruisleipä ja salmiakki saapuvat kaktuksien siivittämään maisemaani muutamassa päivässä samalta mantereelta, ilman suurempia ponnisteluja tai muiden matkustavien apua. Ystävien arki lipuu Facebookissa kuin elämä kerrostalon keltaisen lämpimissä ikkunoissa, joita lapsena katselin pihalla seisoessani, lumesta märät lapaset käsissäni, päivän sinertyessä jo astettain tummemmaksi.

Ikävöin, mitä ei voi postitse tilata tai ostaa. Ikävä on kaipaus, joka ei täyty kuin lähtemällä ja saapumalla perille. Tunne, jonka sisimmässäni tunnistan...muistan.

Miten oikeat mustikat värjäävät sormet ja suun mustikkametsässä. Miltä makeilta metsämansikat maistuivat heinän korresta suuhun poimiessa. Tai miten hanasta tuleva vesi on valmista juotavaksi, parempaa kuin kaupasta kannettu, raikasta ja kylmää.

Muistelen miltä pisaroina kiiltelevä lumi näyttää kylmänä pakkaspäivänä puiden oksilla ja miltä kuulostaa kengän alla narskuva lumi. Tai saunan kiukaalla sihahtava vesi. Ja miltä tuoksuu koivun lehdistä tehty vihta. Kuulen hiljaisuuden, sen hyväksytyn ja harvinaisen kansanperinnön. Vakavuudella vaalittu tila, jota ei tarvitse täyttää puheella. Suomessa hiljaisuutta kaikki puhuvat sujuvasti, ymmärtävät kulmakarvojen tai silmäkulmien pienet liikkeet. Kuulevat kysymyksen tai vastauksen jo olkapään asennosta tai yhden konsonantit nielaistusta huokauksesta.

Ikävöin yhdessä kahvittelua, oikeita kuppeja ja lautasia, sen jo lapsuudesta asti omaksuttua suomalaista rituaalia. Mutkattomuutta. Junan ikkunasta näkyvää maisemaa. Arvi Lindin tai Pirjo Nuotion uutisääntä televisiosta, kaupan multaisia perunoita. Räsymattoja ja miten niihin on tallennettu lähisuvun historia, suikaleiksi leikattuna ja kudottuna iloisiksi tai melankolisiksi raidoiksi.

Muistan, miten samat matot tomutettiin talvella lumessa ja hakattiin mattopiiskalla puhtaiksi kesien ja talvien välissä - ja miltä lumesta kylmä puhdas matto tuntuu paljaan jalan alla. Mattolaiturin puheensorinan kauniina kesäpäivänä. Yhä ikävöin sireenien tuoksua. Ja sitä miten lupiinien varret napsahtavat poikki, kun kerään niiltä ojanpielistä maljakkoon.

Pieni pala suklaata sulaa suuhun kuuman kahvikulauksen jälkeen ja minä muistan. Ja ikävöin.”

Kerro oma tarinasi! Voit osallistua videolla, valokuvalla ja/tai tekstillä.

  • Osallistu postaamalla oma tarinasi Instagramissa tai Twitterissä hashtagilla #PienipalaSuomea ja tagilla @fazersuomi.
  • Tarinoita vastaanotetaan sähköpostitse osoitteessa pienipalasuomea@fazer.com
  • Tai Fazerin Sinisen Facebookissa yksityisviestillä tai jotain aiheeseen liittyvää postausta kommentoimalla.
  • Voit myös ilahduttaa meitä postikortilla tai kirjeellä osoitteeseen Fazerin Sininen / Pieni pala Suomea, Fazerintie 6, 01230 Vantaa

Kaikki 30.11.2017 mennessä kerrotut tarinat ovat mukana arvonnassa. Katso kampanjan säännöt täältä.