Lukion jälkeen Krista lähti viettämään välivuotta maailmalle. Nyt hän kasvattaa hevosia Uudessa-Seelannissa eikä tiedä vielä, koska palaa Suomeen. ” Tärkeintä on kuitenkin se, että tiedän aina olevani tervetullut kotiin”, Krista sanoo.

Krista kertoo:

"Hei! Olen Krista, 21-vuotias kainuulainen maailmanmatkaaja.

Kansainvälisen lukion jälkeen välivuosi ulkomailla tuntui luonnolliselta vaihtoehdolta, ja sillä tiellä ollaan edelleen. Tällä hetkellä elän unelmaani Uudessa-Seelannissa estehevosten hoitajana, enkä vielä osaa sanoa, milloin aion palata Suomeen. Viimeistään sitten, kun koti-ikävä kasvaa suuremmaksi kuin seikkailunnälkä.

"Joskus on mentävä kauaksi nähdäkseen lähelle." Tämä sananlasku pitää kohdallani hyvin paikkansa. Olen oppinut arvostamaan kotiseutuani ja suomalaisuutta aivan eri lailla sen jälkeen, kun muutin ulkomaille.

Kerron ylpeinä ihmisille suomalaisesta hiljaisuudesta, kesämökkien rantasaunoista, talven paukkupakkasista sekä uskomattomasta luonnosta, jota saamme Suomessa ihailla päivittäin. Kainuulaisena kaipaan synkkiä havumetsiä ja niissä piileviä järviä oikein erityisen paljon.

Suomi-ikävä iskee päälle tasaisin väliajoin, mutta olen oppinut kääntämään sen positiiviseksi energiaksi. Ensimmäisissä koti-ikäväpuuskissani opettelin leipomaan karjalanpiirakoita, ja seuraavana jouluna syntyivät ensimmäiset itse neulomani villasukat.

Suomea ne eivät korvaa, mutta muistuttavat minua aina siitä, kuka olen ja mistä tulen.

Ihmisillä on Suomesta hyvin monenlaisia mielikuvia. Yksi kysyy asuuko Joulupukki oikeasti Suomessa, ja toinen ihmettelee kuuntelevatko kaikki suomalaiset hevimetallia. Yksi kysymys toistuu lähes joka kerta: "Onko suomalaiset oikeasti niin hiljaisia?". Tunnen pientä ylpeyttä vastatessani myöntävästi - hiljaisuuden arvostaminen tuntuu olevan hyvin ainutlaatuinen piirre, mikä ihmetyttää monia.

Minulle hiljaisuuden kuunteleminen on luksusta, jota isossa maailmassa saa nauttia turhankin harvoin.

Vaikka vastaankin aina kysyttäessä kaipaavani Suomesta eniten ruisleipää ja salmiakkia, niin oikeasti kaipuu rakkainta ihmistä kohtaan on vielä suurempi. Äiti on elämäni tärkein tuki ja turva, se henkilö, jolle voi kertoa kaiken ja joka rakastaa ehdoitta tiukassakin paikassa. Äidiltäni olen saanut tärkeimmät elämänarvot omaan arkeeni, enkä varmasti olisi uskaltanut seurata sydäntäni tänne pallon toiselle puolelle ilman hänen kannustusta ja tukea. Tärkeintä on kuitenkin se, että tiedän aina olevani tervetullut kotiin.”