Fazer_Puikula_Iltapalasatu_Mökötyshöpötys.png© Anne Vasko

Satu 2: Mökötyshöpötys

Nyt alkaa iltasatu!

Ja sen teille kerron minä, uskollinen ystävänne, vanha kunnon ääniapparaattikoje, eli rrrrrrrrrrrrrrradio. Kökötän ikkunalaudalla Nukkupään, Hattaran, Tip-Topin ja Kipittäjän keittiössä, joten pystyn kertomaan heistä monta hauskaa juttua. Olen nimittäin nähnyt ja kuullut täällä kaiken!

Hyppää siis tarinan kyytiin!

STOP - tai siis älä hyp-pää, ainakaan liian korkeaa kieppiä, ettet lennähdä kattoon! Tarinan kyytiin pääsee…

Nyt tarkkana, kerron miten.

Tarinan kyytiin pääsee, - - -, kuuntelemalla.

Onko äänenvoimakkuus oikea?

Nimittäin, nyt juttu alkaa.

 

Tervetuloa taloon!

Tässä pikkuruisessa kodissa asuvat Kipittäjä, Tip-Top, Hattara ja Nukkupää. Juuri nyt he istuvat pöydän ääressä.

Nukkupää oli loihtinut pöytään jotain mitä hän kutsuu illallisen sijaan pikapöperöksi. Nam! Kipittäjä istui korkeassa tuolissaan pöydän päässä ja litisteli kämmenellään suupaloja ruokailualustaansa.

Nukkupää söi eriskummallisen mietteliään näköisenä. Tai siis ei syönyt ollenkaan. Hän tuijotti Hattaraa ja Tip-Topia. Hänen oli vaikea ymmärtää, mitä kummaa oli meneillään. Tai siis pikemminkin sitä, että miksi mitään ei ollut meneillään. Yleensä Hattara ja Tip-Top käkättivät ja kertoilivat toisilleen ruokapöydässä hervottomia juttuja. Mutta nyt heidän välillään oli vain hiljaisuutta ja sellaista tuijotusta, jossa silmät ovat kapeat viirut.

Kaikki se kumma oli alkanut varhain aamulla. Aamupalalla Hattara ja Tip-Top olivat rakentaneet pöydälle väliinsä muurin. Kyllä vain! Muurin. Rakennustarpeina he olivat käyttäneet muropakettia, jugurttipurkkia ja mehutölkkiä. Kun muuri ei näin ollut peittänyt toista aivan kokonaan näkyvistä, olivat he hakeneet huoneistansa vielä suurikokoiset kirjat. Nukkupää oli aina sanonut, että jos lukuinto iskee, se saa iskeä missä vain. Vaikka ruokapöydässä. Siispä Tip-Top ja Hattara kyhjöttivät muurin ja jättikirjojensa takana teeskennellen lukevansa. Teeskentelyn huomaa siitä, että teeskentelijä ei käännä sivua laisinkaan, tuijottaa vain kirjan suuntaan.

Viimeistään silloin, kun Tip-Top ja Hattara olivat lähteneet aamulla ovesta eri suuntiin, Nukkupää oli tajunnut, että kaikki ei ollut kohdallaan. Heillähän oli tismalleen sama koulumatka! Toinen oli lähtenyt vasemmalle ja toinen oikealle. He olivat kylläkin vain kiertäneet talon ympäri päätyen samaan aikaan takaisin kotiportille, samaan lähtöpisteeseen. Portilta he joutuivat kävelemään kouluun yhtä matkaa.

Kävellessä kumpikin oli tuijottanut vain kengänkärkiään. Jos tuijottaa vain omia kengänkärkiä, ei näe mitään muuta, eikä ainakaan sitä, joka kävelee vieressä ja jolle on suuttunut. Se on kätevää silloin, jos ei halua päästää suuttumuksesta irti. Ei tarvitse katsoa toista silmiin, voisihan näet olla vaarana, että toisen suuttunut mutrunaama näyttäisikin hassulta ja alkaisikin naurattaa. Tai vielä pahempaa, entä jos toinen katsoisikin kysyvästi ja olisikin valmis aloittamaan puhumisen? Tai vielä, vielä, vielä, vielä, vielä moninkerroin pahempaa: toinenhan voisi ehdottaa, - - -, sopimista!

Tip-Top ja Hattara eivät olleet sanoneet toisilleen koko päivänä yhtä ainutta sanaa. Siinä välissä Kipittäjä oli ehtinyt sanoa monta kertaa ainakin tö-tö-tö ja tä-tä-tä. Ja kuk-kuu-plööt!

Hiljaisuus ruokapöydän ympärillä oli todellakin jo melkoisen hyytävää. Koetin etsiä sopivaa kanavaa rikkomaan hiljaisuutta.

Rätise radiokanavia etsien.

Myös pöydällä astiat alkoivat liikehtiä levottomina.

Mitä tämä oikein on? Yleensä he juttelevat aina toisilleen ja syövät ruokansa. Minä en oikein kestä tätä mykkäkoulua enää”, supisi haarukka.

Haarukka oli katettu lautasen vasemmalle puolelle. Se koetti kurkotella ja nähdä, kuuliko veitsi sitä lautasen toisella puolella. Tip-Top ja Hattara eivät olleet koskeneet ruokaan lautasillaan, joten haarukka ja veitsikin pysyivät kaukana toisistaan. Ne lojuivat ylälaatikossa omissa lokeroissaan päivät pitkät ja nyt ne olisivat tahtoneet päästä supattelemaan lähekkäin, kuten ruokaillessa yleensä.

Minuakin alkaa jo jurppia tämä puhumattomuus!” tuhahti välistä lautanen. Ruoka jäähtyy ja on kohta ihan viileää. Paleltaa! Haluan päästä tiskikoneeseen kunnon vaahtopesuun lämmittelemään!”

Nukkupää koetti maanitella:

Sanokaa nyt edes jotain. Ihan mitä tahansa pientä. Mistä oikein kiikastaa?”

Hattaran ja Tip-Topin silmät pysyivät viiruina ja suut supussa. Jos hiljaisuutta jatkuu pitkään, niin se alkaa melkein kuulostaa jo joltakin. Sellaiselta kirpeältä ja painavalta yhtä aikaa.

Vähän niin kuin tältä!

Matki korkeaa inisevää radiotaajuutta!

Ääh, radio! Koetetaan ratkaista tämä jotenkin muuten! Ja kyllähän me tiedämme, mistä tämä mykkä mökötys sai alkunsa!” veitsi huusi.

Ihan kuin astiat olisivat tosiaan tienneet jotain, mitä muut pöydän ympärillä eivät olleet tajunneet. Veitsi, haarukka ja lautanen kääntyivät katsomaan Kipittäjää. Myös lusikka Kipittäjän kädessä rimpuili ja jäi lopulta roikkumaan tämän nenänpäähän kuin huutomerkiksi.

Niinpä Kipittäjä huudahti:

HUTELKAA! HUTELKAA! HUTELKAA ÄKKII-NYTTE-TE-TE! HUTELKAA!!”

Oooo, noin monta sanaa yhteen pötköön! Kipittäjä osaa sanoa, että JUTELKAA! VAU!” Kiljahtivat Hattara, Tip-Top ja Nukkupää yhteen ääneen.

Sitten Hattara ja Tip-Top painoivat katseensa takaisin pöydän pintaan.

Niin”, Nukkupää sanoi. Olen samaa mieltä Kipittäjän kanssa. Jutelkaa. Jutelkaa ja sitten syödään. Mistä oikein kiikastaa? Sanon entten-tentten-mutterimummo ja sitten vain aloitatte. Sinä ensin, Hattara, koska sinun nimesi alkaa Hoolla eikä Teellä niin kuin Tip-Topin, tai sitten jos haluat antaa vuorosi Tip-Topille, niin hänkin voi aloittaa, vai haenko nopan? Tai

avataanko ikkuna? Se, kumman otsatukan tuuli tuivertaa takkuun, aloittaa puhumisen… Ääh, kumpi tahansa! Mitä tahansa!”

Ennen kuin Nukkupää tipahti syvemmälle epätoivoisen maanittelun syövereihin, Tip-Top ja Hattara alkoivat vihdoinkin selittää:

No, kun minä aamulla olin pessyt hampaitani erikoispitkään ja kysyin, että näyttääkö hymyni häikäisevästi hauskalta, niin sinä Hattara sanoit, että hymyni näyttää ihan limalöllöltä! LIMALÖLLYY, LIMALÖLLYY, lällätit vain.”

Kun minä harjoittelin peilin edessä uutta biisiäni ja kysyin, että kuulostiko hyvältä, niin sinä sanoit, että pielee, pielee, pieleen menee, että kuulostaa ihan… pyllyltä! Niin sinä sanoit,Tip-Top.”

Tip-Top: No enkä!”

Hattara: Enkä minäkään!”

Nukkupää: No kukas se sitten...?”

Kaikki astiat kilisivät ja kolisivat ja osoittivat Kipittäjää.

LIMALÖLLYY, PIELEE PYLLYY, KULAVELLIII, LÄKÄMÖLLIII!!” Kipittäjä lällätti. Se nauroi riemuissaan ja luetteli peräjälkeen kaikki oppimansa uudet sanat uudestaan ja uudestaan. LIMALÖLLYY, PIELEE PYLLYY, KULAVELLIII, LÄKÄMÖLLIII!!!”

Vai niin! Kröhöm. Tuota noin. Tämä selittääkin jo paljon. Ellei jopa kaiken. Ette arvanneet, että Kipittäjä osaa jo näin paljon… tuota noin… sanoja… Köh, en minäkään. Öh, hienoa Kipittäjä, monta sanaa siinä… Kuka sinulle näitä sanoja on oikein opet-...?”

Mutta onneksi Nukkupään helpotukseksi Kipittäjä sanoi äkkiä myös:

KUKKA, NAPA, LAKAS, TUTTI ja LAKETTI, ANTALKTIS ja PUSU”.

Tip-Top: Et siis sanonut?”

Hattara: No en. Etkä sinäkään?”

Tip-Top: En tietenkään.”

Kaikki remahtivat nauruun ja astiat kilistelivät kuin aplodeja antaen.

Nii-in. Joskus sanat tulevat yllättävästä paikasta. Ja joskus joku pieni pitää sisällään kaiken oppimansa ja paljastaa sen maailmalle yhdessä rytäkässä. Yhtä yllättäen kuin kevätpuro ilmestyy keväisin ojanpientareelle. Tai leskenlehti!

Kaikki ryhtyivät syömään. Pikapöperö oli viilenneenäkin menettelevän makoisaa. Haarukka ja Veitsi pääsivät hetkeksi ruokailupuuhissa lähekkäin. Ne olivatkin ehtineet jo tovin kaivata toisaan lautasen eri laidoilla.

Ooh, siispä loppu hyvin, kaikki hyvin!

Sen pituinen se!

P.S.

Eikö olekin muuten paljon parempi HUTELLA eli jutella kuin mököttää ja suuttumuksen keskellä kököttää? On. Ja sanoa LAKAS! JA PUSU! Tai limalöllöö, jos kerran osaa. Eikä suuttumuksesta kannata pitää kiinni, ei kukaan jaksa koko päivää vain kenkiänsä tuijotella tai teeskennellä lukevansa kirjaa.

Mutta tämän kaikenhan sinä kuulit jo. Minä vain niin paljon mieluummin juttelen kuin olen hiljaa, mutta illan tullen radionkin on hyvä hiljentyä. Unien ajaksi vain!

Hyvää yötä!

© Kaisa Happonen