Fazer_Puikula_Iltapalasatu_Lettu.png© Anne Vasko

Satu 3: L-E-T-T-U, lettu!

Satu alkaa! N-y-t, nyt.

Tämän tarinan kyytiin pääsee kuuntelemalla. Suosittelen, että käännät korvasi tähän suuntaan, kröhöm-öhöm, töttöröö, jotta kuulet e-rin-o-mai-ses-ti.

Tervetuloa taloon!

Tässä talossa asustavat Kipittäjä, Hattara, Tip-Top ja Nukkupää.

Ja nyt heidän keittiöstään kuuluu, öh, noh, jotain merkillistä! Mitä kum-maa siellä oikein...?

Kattilarummun rummutusta: Tam-ta-tam!”

Ei siellä ainakaan kokata!

Kipittäjä, joka oli porukan nuorin ja kooltaan pikkuisin, istui keittiön lattialla, jutteli jollekin ja aina välillä paukautti puukauhalla kattilaan.

Lisää rummutusta: Pau! Pa-pau!”

Rummutuksen seasta kuului hurrausta, supinaa, kilinää ja myötäilevää myhäilyä. Se on juuri näin!” huudahti joku. Samaa mieltä! Allekirjoitan tämän kaiken” lausui toinen.

Kipittäjän ympärillä kohoili kukkuroittain astioita ja keittiövälineitä. Vaikka muita ei näkynyt kuin Kipittäjä ja jättimäinen astiakasa, silti keittiössä kävi kova puheensorina ja pulputus.

Niin, Kipittäjä oli siis todellakin hetkeä aikaisemmin avannut kaikki keittiön kaapit ja tyhjentänyt ne lattialle. Joka ikisen hyllyn. Ja laatikotkin! Kaikki tyhjiksi. Tai siis, - - - , kaikki ne, joihin hän oli ylettynyt.

Missä Nukkupää oikein oli? Entä missä olivat Hattara ja Tip-Top?

Tip-Top ja Hattara puuhailivat tietysti omissa huoneissaan eivätkä kuulleet keittiöstä kantautuvia ääniä laisinkaan. Entä Nukkupää?

Nukkupää oli pelannut Kipittäjän kanssa muistipeliä ja sitten käynyt selälleen sohvalle ihan hetkiseksi ihmettelemään, miten oli taas hävinnyt pelissä kaikkein pienimmälle ja… Ja sitten Nukkupää oli tietysti laittanut silmänsä vain pieneksi hetkeksi kiinni. Tiedäthän kuinka siinä kävi!

Kuorsaa makeasti!

Ja sehän on yhtä totta kuin avaruudesta ennätys läheltä löytynyt uusi musta aukko (joka muuten sai nimekseen Yksisarvinen) ja yhtä totta kuin ikuinen katoavien sukkaparien mysteeri, että pienet, ja pienihän Kipittäjä oli, ehtivät tehdä VAIKKA MITÄ yhdessä silmänräpäyksessä.

Kuorsaa lisää!

Joka tapauksessa oli selvää, että keittiön sekamelska ei ollut mikään tavanomainen sotku. Kaikesta pystyi aavistamaan, että tapahtumassa oli jotain hyvin merkityksellistä. Näytti ja erityisesti kuulosti aivan siltä kuin Kipittäjä ja astiat olisivat käyneet keskenään kiivasta keskustelua.

Kiitos, että otit minut esiin tuolta kaapin nurkasta! Siellä oli synkkää ja pimeää! En ole päässyt ruokapöytään sitten viime kesän!”

Puhuja oli kakkulautanen.

Kukaan ei ole järjestänyt mitään juhlallisia juhlavuuksia pitkään aikaan!” jatkoi kakkulapio. Meillä on ollut tosi tylsää!”

Ja kun hän sanoo tylsää, hän tarkoittaa

tylsääääääääääääääääääääääääääääähhhhhhhhhhhhhh. Eli tosi, tosi, tosi, todella, todella, todella, tosi, tosi, tositositositositositositositositosi tylsää.

Ei ole tapahtunut mitään, mitääääääääään. Joten arvostamme ahkerointiasi! Kiva, että kaivelit kaappeja!” kailotti kakkulautanen.

Niinpä, ihan mahtavaa! Ja sitten asiaan: osaatkos tehdä kakun? Haluan päästä lapioimaan kermaa!” kakkulapio intoili.

Kipittäjä huokaisi.

No ehkä saattaisinkin osata. Mutta kuten kerroin, en saa, koska olen PIENI!” Kipittäjä sanoi ja paukutti sitten kattilaa kuin huutomerkiksi. En saa tehdä itsekseni mitään jännää. Joudun vain pelaamaan muistipelejä unikekojen kanssa.”

Se on kyllä tosi epäreilua, että toiset vain sattuvat olemaan pieniä sen sijaan, että olisivat isoja”, sanoi pikkulusikka. Se taipui surkealle mutkalle piipittäessään:

 

Minäkään en koskaan saa lusikoida keittoa isolta lautaselta, vaikka tahtoisin.”

Niin!” Kipittäjä jatkoi. Pienet eivät saa kos-kaan tehdä mitään isojen juttuja. Kuten vaikkapa tiskata! Miksi vain isot saavat laittaa kätensä saippuakuplavaahtoon? Eivätkä pienet saa kurkistaa herkkukaappiin, koska eivät ylety edes avaamaan koko kaappia. Pienet joutuvat vain arvuuttelemaan, mitä on värikkäässä purkissa siellä ylimmällä ylähyllyllä.”

Veikkaan, että värikkäässä purkissa on sssssssssssssssssokeria…” huokaisi pikkulusikka.

Tuo kaikki on kyllä kovin epäreilua”, sanoi raastin. Eihän pienuuttaan voi muuksi muuttaa! Mutta ei minullakaan kuulkaa ole helppoa”, se jatkoi. Kaikesta mihin kosken, tulee silppua! Minä haluaisin myös halata ja helliä, enkä aina vain raastaa, raastaa ja raaaaaaastaaaaaaaa! Yh-hyh-hyyyyy!” se vollotti.

Kaikki luulevat, että tykkään leikkaamisesta vain siksi että olen veitsi. Jos tarkkoja ollaan, olen voiveitsi. Ihan eri juttu!” huudahti voiveitsi.

Kaikki luulevat, että viihdyn astianpesukoneessa vain siksi että olen lautanen!” parkaisi vanha ja krumeluuri pullalautanen. En todellakaan viihdy. Minä en pidä astianpesukoneen pärskeestä ja suhinasta! Minä haluan, että minut pestään käsin! Hellästi.

 Ohhoh! Kipittäjä tajusi, että astioillakin oli harmeja ja paljon sydämellään.

Kun vielä vispiläkin alkoi niiskuttaa ja kyynelehtiä, ettei se ollut pitkään aikaan saanut toteuttaa itseään vispilänä, koska kukaan ei vispannut mitään, Kipittäjä sai idean.

Muistat varmaan, että Kipittäjä ei osannut vielä puhua kovin monin sanoin. Mutta astioiden kanssa Kipittäjällä oli yhteinen kieli. Ja veikkaan, että se saattoi johtua siitä, että pienet ymmärsivät toisiaan tavalla, jota isot eivät koskaan pysty käsittämään. Sillä kyseisellä taajuudella isoilla joskus vain pelkästään suhisee. Kas näin: radion kohinaa ja suhinaa.

Kiptittäjä sanoi kaikista jännittävimmällä ja viisaimmalla äänenpainollaan:

Tiedättekö mikä auttaa harmiin? Se, että itkee tai parkuu kaikilla voimillaan ainakin viisitoista sekuntia, täysillä, niin että varpaiden päissä tuntuu”, mutta jatkoi nopeasti samaan hengenvetoon: Nyt emme kuitenkaan tee niin! Vaan nyt me teemme LETTUJA!”

 

Kipittäjä ajatteli, että lattiasta kattoon yltävä lettutorni kyllä saisi harmitukset katoamaan. Ja että letut hän juuri ja juuri osaisi kyllä tehdä ihan itse. Kakku olisi monimutkaisempi. Mutta kyllähän lettutornin voisi kasata kakkulautaselle! Ja huipulle vispata kermaa.

En nyt haluaisi olla mikään ilonpilaaja, mutta pienet eivät kyllä saa itsekseen paistaa yhtikäs mitään”, töksäytti paistinpannu. Ja jauhopussi huusi: Enkä minäkään tahdo olla mikään pahan ilman synkkä korppi, mutta minä olen täällä ruokakomerossa melko korkealla. Et saa minua millään itseksesi täältä alas, Kipittäjä hyvä. Ja jos loikkaan itse täältä, on jauhoja sitten kyllä ihan joka paikassa. En suosittele!”

Kun Kipittäjä alkoi pää painuksissa lastata lastata astioita takaisin kaappiin, pikkulusikka vislasi ja raastin iski Kipittäjälle silmää.

Pikkulusikka kiipesi raastimen hartioille ja kimitti:

Me teemme sen! Välineet hoi! Järjestäytykää jonoon! Me emme lannistu! Lettujuhla on paras idea pitkään aikaan. Olemme juhlamme ansainneet. Olemme valmiiksi levällään, emme tahdo takaisin kaappiin! Nyt ta-vu-tam-me ja tavaamme asian auki ja ymmärrettäväksi. Täältä tullaan! Olohuoneeseen, mars!”

Sipinää ja supinaa, KLING, KLONG, astioiden kilinää!

Kipittäjä soitti kattilarummullaan tahtia ja astiat puikkelehtivat jonona keittiöstä olohuoneeseen, jossa Nukkupää oikoi jäseniään sohvalla. Kipittäjää nauratti. Kun hän vielä yhden kerran paukautti puukauhalla kattilaan, Nukkupää havahtui.

Nukkupää tietenkin teeskenteli, ettei olisi nukkunut sekuntiakaan, ja pompatessaan pystyyn kiljahti:

Auts!”

Haarukka nimittäin nipisti Nukkupäätä varpaasta. Samassa Nukkupää huomasi, että hänen jaloissaan puikkelehti astioista ja keittiövälineistä muodostuva jono. Ja jonosta muodostui matolle... kirjaimia...

LET-TU?” Nukkupää ihmetteli astioiden muodostelmaa silmiään hieraisten. Lettu siinä lukee.”

Nukkupää seurasi astiapolkua. Polku johdatti tietysti keittiöön, jossa lettukulho ja vispilä odottivat pöydällä innokkaasti keikkuen.

Vai että lettuja! Hyvä idea! Ja kyllä minusta tuntuu, että tarvitsemme myös kakun!” Nukkupää sanoi ja ryhtyi hommiin.

Astiat ja Kipittäjä hurrasivat.

Lettuu, lettuu, lettukakku! Juhla-huhla!” Kipittäjä jokelteli.

 

Kun lettujen paistamisen ja maistamisen hetki oli ohi, Nukkupää kysyi Kipittäjältä haluaisiko tämä auttaa tiskaamisessa.

Pidän jakkaraa pystyssä, että yllät”, Nukkupää sanoi ja lisäsi tiskiainetta vaahtoavaan veteen. Kipittäjä tiskasi astiat niin huolellisesti huhkien, että keittiön avonaisesta ikkunasta leijaili ulos pieni saippuakuplavaahtopilvi! Ja toinenkin!

Kun Nukkupää katseli Kipittäjää puuhissaan, hän mietti oliko Kipittäjä oppinut kaikessa hiljaisuudessa kirjoittamaankin. Ei kai. Että voisiko niin pieni todella jo sellaistakin taitaa? Hmm. Vai miten se sana oikein olohuoneen lattialle ilmestyi?

 

 

Niinpä! Siinäpä mietit, Nukkupää. Usein se on juuri niin, että pienet osaavat enemmän kuin isot olettavat. Ainakin pienet tietävät paljon paremmin, milloin on lettujen aika. Ja että he kyllä itsekin osaavat. Vaikka mitä.

Sen pituinen se iltasatu oli!

Nyt nukkumaaaaaaan!

Nukkuessaan voi muuten pilvihörpylöitä muotoilemalla kirjoittaa taivaalle, talon katolle tai puun latvaan viestin tai toivomuksen! Kyllä voi.

Unissa on kaikki mahdollista. Vähän niin kuin tässä talossakin.

Hyvää yötä!

© Kaisa Happonen