Fazer_Puikula_Joulujuttu_2000x2000px.png
© Anne Vasko

Satu 4: Joulujuttu

Tervetuloa taajuudelle!

Tosi kiva, että avasit korvasi minun ääntäni kohti. Vanha rätisevä radio pääsee taas suhisemaan juttujansa tietäen, että joku oikeasti kuuntelee.

Ja tulit kuulolle juuri täydellisellä hetkellä, nimittäin h-hetkellä. H-hetki on hetkien hetki, eli se kohta ajassa, kun jotain todella tapahtuu.

Ota hyvä asento, sillä iltasatu alkaa N-Y-T-nyt. Näin se joulujuttu meni.

Oli jouluaaton aatto. Tässä keltaisessa talossa, jossa Nukkupää, Hattara, Tip-Top ja Kipittäjä asuivat, oli jo jokin aikaa tuoksunut kaneli. Kanelin tuoksu ei johtunut siitä, että täällä olisi leivottu läjäpäin piparkakkuja, vaikka ihan kohta joulu olikin. Kanelin tuoksu selittyi sillä, että kaikki tässä talossa oli hujan hajan. Kaikkea oli ihan joka paikassa, siispä kaneliakin!

Ja kun sanon, että kaikki oli hujan hajan, niin se totta totisesti piti paikkansa. Kaappien ovet olivat apposen auki ja niiden edessä kohoili vaatevuoria ja astiaröykkiöitä, kirjahyllystä roikkui pitkä raidallinen sukka, katonrajassa keikkui vilkkuva jouluvalosarja, johto sykkyrällä solmussa ja keittiössä kahvinkeittimen päällä istui orava. Kyllä, orava. Siinä se istui ja söi eilistä pannukakun jämää.

Kylpyhuoneen ovesta kiemurteli ulos jono vessapaperia, matot mutkittelivat ja jossain kaiken sekamelskan keskellä puikkelehtivat Nukkupää, Hattara, Tip-Top ja Kipittäjä.

Nukkupää, Hattara, Tip-Top ja Kipittäjä valmistautuivat jouluun kukin omalla tavallaan. Kenenkään heistä “Näin valmistaudut täydelliseen jouluun” -listalla ei lukenut sanaa joulusiivous. Nukkupää oli kyllä kokeillut siivoamista, jo joulukuun alkupuolella, mutta todennut sen turhaksi. Sotkua nimittäin syntyi koko ajan lisää ja paljon nopeammin kuin epätoivoinen siivousyritys eteni. Jos Nukkupää nosteli kengät lattialta eteisen telineeseen, olivat ne hetken päästä ilmestyneet keoksi keskelle olohuoneen mattoa. Jos Nukkupää lastasi pahviroskat astiaan ulos vietäviksi, oli astia hetken päästä tyhjänä kumollaan ja tölkit muropakkausten kanssa lastenhuoneessa sängyn alla rivissä kuin piilottaen jotain taakseen.

Kun tätä oli vain jatkunut ja jatkunut, Nukkupää oli yksinkertaisesti päättänyt luovuttaa. Hän tyytyi pujottelemaan kummien läjien, kasojen ja vuorten välissä.

Hattara taas ei valmistautunut jouluun mitenkään sen kummemmin. Hän lauleli huoneessaan kuten tavallisesti, hän oli r, niin kuin rento. Hänen mielestään joulu oli vain joulu. Mukava päivä muiden joukossa, tai ennen kaikkea mukava ilta, jolloin sai valvoa niin pitkään kuin jaksoi, eikä kukaan tullut käskemään valoja sammuksiin. Hän nukahtikin usein kirja kasvoillaan ja jatkoi aamulla lukemista siitä kohdasta, mihin nenä oli myöhään yöllä osunut.

Tip-Top sen sijaan hääri ja ahersi hiki hatussa. Hän oli sonnustautunut tonttulakkiin, eikä suostunut ottamaan lakkia pois päästään edes nukkuessaan, saatikka suihkussa. Tip-Top oli jouluhullu. Hän odotti joulua sellaisella vimmalla kuin vain joulua vimmaisesti odottavat tietävät, ja voivat kuvitella. Hän oli aloittanut valmistautumisen hyvissä ajoin, heti juhannuksen jälkeen.

Tip-Top oli aloittanut kaikkein tärkeimmästä, joulukuusesta. Kesäkuussa hän oli istuttanut kukkaruukkuun pienen siemenen. Sitten hän oli nostanut ruukun huoneensa ikkunalaudalle juuri oikeanlaiseen valoon, kastellut ja kastellut, kokeillut mullan kosteutta ja kastellut lisää. Hän oli sekoittanut kasteluveteen ravinteita ja toiminut juuri niin kuin pitää. Nyt ruukusta kasvoi kuin kasvoikin pieni kuusen taimi.


Tip-Top katsoi huolestuneena joulukalenterinsa avoimia luukkuja ja sitten kuusta ja taas joulukalenteria. Avaamattomia luukkuja oli jäljellä enää yksi! Tip-Top mittaili kuusta viivottimella ja sai täsmälleen saman tuloksen kuin aamullakin, seitsemän ja puoli senttimetriä. Jouluun oli vain yksi yö. Kuusi ei millään ehtisi kasvaa tarpeeksi pitkäksi.

“Ei mikään joulukuusi ole vain seitsemän ja puoli senttiä pitkä!” hän voihkaisi.

Vaikka Tip-Top mittasi silmiään siristellen ja käänsi päänsä kallelleen, oli tulos yhä sama. Vaikka hän kiipesi seisomaan päälleen jalat kohti kattoa ja tihrusti kuusta, ei kuusen mitta muuksi muuttunut: “Pieni vaivainen nysä, pelkkä pätkä!”

Tip-Top oli tavoitellut kuuselleen vähintään 152 senttimetrin mittaa. Silloin sitä olisi voinut kutsua jo kunnon kuuseksi. Nukkupää ei ollut tohtinut kesällä sanoa, että tavoite saattoi olla mahdoton. Puoli vuotta on hyvin lyhyt aika kuusen elämässä, vain silmänräpäys. Voi nimittäin kestää kymmenenkin vuotta ennen kuin kuusi ehtii kasvaa puolitoistametriseksi.

Vaikka Tip-Top yleensä uskoi tilastoihin ja tieteeseen ja osasi luetella kaikki kertotaulut etu- ja takaperin, menetti hän otteensa niin kutsutusta faktojen maailmasta, kun kyseessä oli joulu. Numeroihin hän luotti koulussa, mutta tämä oli jjjjoulu, ei koulu. Tip-Topin joulutunnelma oli koetuksella. Eikö joulussa sittenkään ollut edes pientä ripausta taikaa?

Tip-Top paiskasi viivottimen ulos huoneestaan, läimäytti oven kiinni ja heittäytyi sängylle makaamaan. “Pieleen meni”, hän puhisi pettyneenä.


Samaan aikaan talon kaikkein pienin asukas, Kipittäjä, pyllisteli sohvatyynyjen seassa. Hän nosteli tyynyjä, pujahti välillä niiden alle, käänteli ja väänteli niitä ylösalaisin. Näytti siltä kuin sohva olisi ollut pienen pyörremyrskyn kourissa. Jos Nukkupää olisi pitänyt silmiään edes silloin tällöin auki, olisi hänelle hetkessä valjennut, miksi siivouksesta ei ollut tullut yhtikäs mitään. Kipittäjä tosiaan oli kuin pieni sinne tänne singahteleva myrsky, joka jätti jälkeensä kekoja, kasoja, röykkiöitä ja ihmeellisiä myttyjä.

“Jännittääköhän Kipittäjä noin kovasti joulua, kun hyörii ja pyörii tuolla tavalla”, Tip-Top mietti. Kipittäjä ei pysynyt hetkeäkään paikoillaan. Tip-Top kääntyi katsomaan kuusta ja tunsi vihlaisun punaisen puseronsa alla. Miten voi suuttua jollekin, joka on niin kovin pieni, ja josta on pitänyt hyvää huolta niin pitkään? Tip-Topin kävi sääliksi kuusta. Hän nousi, hipsi taimen luo ja kuiskasi:

“Ei se mitään, vaikka olet pikkuinen. Minä etsin tarpeeksi pienet joulupallot ja muut koristeet, niin saamme sinusta ihan hyvän kuusen.”

Ja sitten Tip-Top kantoi vaatimattomaan mittaan yltäneen kuusensa olohuoneeseen.

“Nyt kaikki Nukkumaan!” huudahti Nukkupää. “Huomenna on jouluaatto.”

Keittiön oravakin kävi nukkumaan, avoimena olevaan laatikkoon, Kipittäjä tuhisi jo sohvatyynyjen seassa, Tip-Top katsoi vielä kerran pientä kuusta ja Hattara jatkoi lukemista peiton alla taskulampun valossa.


Mutta mitä tapahtuikaan olohuoneessa sinä yönä? Nyt tarkkana. Tämä on kohokohta!


Olohuoneessa pieni kuusi alkoi kasvaa hiukan. Ensin pari milliä ja sitten toiset kaksi. Sitten senttimetrin ja sitten kolme ja puoli. Kuului vakaa ja hiljainen kohina, kun pieni kuusi venytti latvaansa kohti kattoa. Oksia poksahteli ulos sen varresta ja neulaset ja kävyt ponnahtelivat esiin. Orava keittiöstä loikki katsomaan, mitä ihmettä oikein tapahtui. Kun kuusi oli kasvanut jo metrin mittaiseksi, kurre kiipesi sen ylimmälle oksalle. Kuusi jatkoi venymistään ja orava keikkui hihitellen oksallaan. “Mikä yllätys! Mikä mahtava luonnonoikku!” se hihkui.

Vielä aamullakaan kuusi ei ollut lakannut kasvamasta. Se kasvoi ja kasvoi. Se kasvoi vielä, kun Nukkupää, Tip-Top, Hattara ja Kipittäjä ilmestyivät unenpöpperöisinä olohuoneeseen.

“Se toimii, se toimii!” huusi Kipittäjä riemastuneena.

“Mikä toimii?” ynähti Tip-Top eikä saanut katsettaan irti puusta.

“Minun näköni ei ainakaan toimi. Aivan kuin keskellä olohuonettamme olisi jättimäinen kuusi, joka kasvaa yhä vain suuremmaksi ja suuremmaksi”, sai Nukkupää sanotuksi.

“Manteli toimii!” Kipittäjä hihkui. “Päiväkodissa sanottiin, että jouluna pitää piilottaa manteli, ja minä keksin sille vihdoin ja viimein parhaan piilopaikan, sohvan sisuksista! Ja sitten kun mantelin on piilottanut, kaikki toiveet toteutuvat. Ja Tip-Top olisi halunnut kuusen kasvavan ja.... Se toimii!”

“Manteli piilotetaan puuroon, Kipittäjä, ja se joka LÖYTÄÄ sen, saa toivoa”, korjasi Tip-Top.

“No mutta katso itse! Se toimii!” Kipittäjä ilakoi.

Syystä tai toisesta kuusi kasvoi yhä ja nyt se oli jo täyttänyt koko olohuoneen. Sen latva taipui taipumistaan, sillä katto tuli vastaan eikä se enää mahtunut kasvamaan suoraan ylöspäin. Orava keikkui latvassa ja nauroi katketakseen riemusta. Se oli sattumalta vilahtanut keittiöön avoimesta ikkunasta ja ollut huolissaan, kun sisältä ei ollut löytynyt yhtä ainutta käpyä järsittäväksi. Nyt sillä ei ollut hätäpäivää. Ehkä olohuoneeseen kasvaisi kokonainen metsä.

Nukkupää alkoi hätääntyä entisestään, sillä olohuoneen katto alkoi jo natista liitoksistaan.

“Saha! Nyt tarvitaan sahaa ja äkkiä!” Nukkupää älähti. Hän ryntäili sinne tänne ja löysi kuin löysikin sahan.

“Ja tikkaat! Tarvitaan tikkaat!”


Hattara, Tip-Top ja Kipittäjä tuijottivat hievahtamatta Nukkupäätä joka lähestyi kuusta tikkaiden ja sahan kanssa.


Ja niin siinä kävi, että Nukkupää sahasi, sahasi vimmatusti. Tip-Top ummisti silmänsä.

“Ja kas noin!”

Nukkupää huudahti tikkailla huojuen, kun reikä katossa oli valmis! Hän oli sahannut kattoon reiän, josta kuusen latva sujahti ulos.

“Nyt se mahtuu kasvamaan niin isoksi kuin itse haluaa”, myhäili Nukkupää ja pudisteli tyytyväisenä sahanpurua käsistään.

Jouluaaton iltaan mennessä kuusen kasvu hidastui ja perhe ehti koristella sen. Siivoamaan kukaan ei ennättänyt, kuusi oli varastanut kaikkien huomion. Kipittäjän rakentamat mantelipiiloröykkiöt näyttivät ihan tunnelmallisilta jouluvalojen ja vain muutaman kynttilän himmeässä loisteessa.                           

Sitä paitsi, kasat ja läjät olivat vain merkkejä hyvästä tahdosta. Kipittäjä oli ollut huolestunut Tip-Topin toiveesta, joka ei ollut millään meinannut toteutua. Siksi hänen oli pitänyt piilottaa manteli yhä uudestaan ja uudestaan.

Villapaitojakin tarvittiin sinä iltana, sillä katon reiästä kävi melkoinen viima. Niin, ja villasukkia, nekin kaivettiin esiin. Tarvittiin myös yksi suurensuuri viltti, jonka alle kaikki neljä mahtuivat; Nukkupää, Tip-Top, Hattara ja Kipittäjä. Eikä Hattarakaan malttanut paeta omaan huoneeseensa lukemaan, vaan ihan jokainen halusi lojua viltin alla toistensa kainalossa ja ihastella kuusta, joka päätti kuin päättikin kasvaa huikeaksi hujopiksi.


Sen pituinen oli se iltasatu! Ja totta siitä oli ihan jokainen sana. Satumaisen totta.

Hyvää joulua!

 

© Kaisa Happonen