Fazer _iltapalasatu_retki_Spotify 640px.jpg
© Anne Vasko

Satu 5: Retki

Tervetuloa taloon!

Tässä keltaisessa talossa asuvat Kipittäjä, Tip-Top, Hattara ja Nukkupää. Niin ja minä, rätisevä radio, tietenkin. Minäkin asun tässä talossa. Kökötän keittiön ikkunalaudalla ja viritän antennini aina siihen suuntaan, missä tapahtuu. Ja siksipä antenni pyöriikin päässäni vimmatusti koko ajan.

Oletko valmis? Nyt tarina alkaa. Kerron, mitä eräänä päivänä tapahtui. 


Kaikki oli ihan tavallisesti sinä talviaamuna. Nukkupää huojui puoliunessa keskellä keittiötä ja nojasi kahvimukiinsa. Oli hullunkurista, että hän pysyi pystyssä ottamalla tukea mukista, jota itse piteli ilmassa. Sen näköisesti hän huojuikin. Räsymatto Nukkupään jalkojen alla toivoi, että Kahvimuki pitäisi pintansa eikä Nukkupää läikyttäisi juomaa ympäriinsä. “Ei ainakaan keltaisen ja valkoisen raidan väliin”, se toivoi. Nukkupään pään päällä keikkui läppäri, joten mitä todennäköisemmin hän oli aikeissa ryhtyä työntekoon hetkenä minä hyvänsä tai heti, kun saisi edes toisen silmänsä auki.

Nukkupää oli juuri tullut takaisin sisälle. Hän oli käynyt viemässä talon pienimmän asukkaan, Kipittäjän, päivähoitoon. Ainakin hän oli melko varma, että oli tehnyt niin. Kipittäjän reppua ei ainakaan enää näkynyt eteisen naulakossa. Hattara ja Tip-Top olivat menneet kouluun ihan itse. He olivat jo isoja. Niin, ja Nukkupää, noh, hän ei ollut iso eikä pieni, hän oli aikuinen.

“No joko nyt? Voidaanko me jo tehdä se?” kuului keittiön ylimmästä laatikosta, joka oli raollaan. “Totta kai voidaan. Ei hän huomaa yhtään mitään, hän nukkuu”, joku kuiskasi vastaukseksi. “No äkkiä sitten!” Pikkulusikat supisivat toisilleen vimmatusti omassa lokerossaan. Kuului jo melkoinen kilinä, kun ne tohisivat paikoillaan. Eikä Nukkupää tosiaan tuntunut huomaavan tai kuulevan mitään.

“Yy-kaa-koo-nyt!” pikkulusikat puhisivat ja saivat kuin saivatkin ponnistettua laatikon kunnolla auki.

“Hahaa! Maailma on avoinna! Vihdoinkin. Täältä tullaan, suuri

seikkailu!” hihkui Ensimmäinen Pikkulusikka pompatessaan pystyyn.

“Mitä?” Nukkupää havahtui, mutta kun hän kääntyi äänen suuntaan, ketään ei näkynyt. Lusikka oli ehtinyt pujahtaa takaisin piiloon ja Nukkupää vaipui takaisin uneen.

“Äh, ei tästä tule sittenkään mitään. Jonkun pitäisi harhauttaa tuo unikeko pois keittiöstä”, Ensimmäinen Pikkulusikka sipisi.

“Olet oikeassa”, vastasi Toinen. “Retkemme epäonnistuu heti alkajaisiksi, jos emme pääse ulos keittiöstä. Tai edes pois tästä laatikosta.”

“No, ei teidän varsinaisesti kuulukaan retkeillä”, tokaisi Termospullo, joka oli katsellut tiskipöydältä pikkulusikoiden touhua huvittuneena.

“Retkeily on minun ja Kuksan kaltaisten ulkoilma-asiantuntijoiden hommaa. Sehän on sanomattakin selvää”, Termospullo jatkoi tylysti. “On sangen luonnollista, että juuri meidät pakataan reppuun, kun kyseessä on suuri seikkailu. Meihin on valettu retkeilijän mentaliteetti eli mielenlaatu. Te sen sijaan olette pikkulusikoita. Teidät kaivetaan esiin, kun halutaan särpiä turvallisesti jugurttia pikkuruisista purkeista keittiönpöydän ääressä istuen. Kuten sanoin, teitä ei ole valmistettu retkeilyä varten.”

Ensimmäinen Pikkulusikka katsoi Toista Pikkulusikkaa päättäväisesti. Ne nyökkäsivät toisilleen ja antoivat kuulua niin lujaa kuin niiden pienistä varsista lähti:

“Miten niin meitä ei ole tehty retkeilyä varten?” ne kivahtivat. “Vaikka sinä ja Kuksa pääsettekin aina ulos ja tulette punaposkisina leuhkimaan pakkaspäivän retkistänne tiskialtaaseen, niin se ei tarkoita sitä, etteikö meillä muilla olisi mahdollisuuksia kohdata elämyksiä. Seikkailujen siivet kasvavat meidän ruostumattomissa pikku sydämissämme, ettäs tiedät! Kyllä pikkulusikatkin voivat olla retkeilijöitä. Ja se on varmaakin varmemmin varmaa, että me emme jaksa kuunnella sinun leuhkimistasi retkitarinoillasi enää koskaan, ikinä, emme yhtä ainuttakaan kertaa. Jos luulet, että me olemme kahlittuja elämään elämää, jossa kuljetaan vain laatikosta keittiönpöytään, suuhun, lautaselle, tiskikoneeseen ja sieltä takaisin laatikkoon, niin olet väärässä! Me lähdemme nyt! Ja voit olla varma, että emme ihan heti ole tulossa takaisin!” Ja sen sanottuaan pikkulusikat vetivät henkeä.

“Tuo oli kyllä mahtipontisen hienoa”, sanoi voiveitsi lokerostaan. “Toivon todella, että retkenne onnistuu. Onko teillä jo valmis matkasuunnitelma?” se kysyi.

“Ei suunnitelmia, eikä karttaa!” pikkulusikat tunnustivat. “Haluamme vain päästä liikkeelle. Menemme ensin yhteen paikkaan ja sitten toiseen. Kun vain ensin joku tuuppaisi tuon unissakävelijän pois tuosta huojumasta.” Pikkulusikat tapittivat Nukkupäätä, joka vaikutti olevan ainut este niiden ja suuren seikkailun välissä. Rohkeutta ja päättäväisyyttä lusikoilta ei ainakaan puuttunut.

Tiedätkö, joskus tarinoissa käy niin, että jokin yllättävä käänne ratkaisee pulmatilanteen ja pelastaa sankarit pinteestä. Ja niin kävi nytkin. Jääkaappi alkoi hurista tuttua voimakkaammin. Se aukaisi hitaasti ovensa ja tönäisi sillä lempeästi Nukkupään kohti keittiön ovea. Nukkupää havahtui, hörppäsi kahviaan, löysi läppärin päänsä päältä ja astui kuin astuikin ulos keittiöstä.

“Jee!” hihkuivat lusikat. “Kiitos, Jääkaappi! Olet huippu. Nyt mentiin!”

“Jäätävän tarkkaa tilannetajua”, tokaisi Voiveitsi.

“Tuokaa tuliaisia”, toivoi Jääkaappi. “Voitte varmasti kuvitella, että jos minä koettaisin tästä

paikoiltani livahtaa retkeilemään, se kyllä huomattaisiin. Menkäähän nyt. Reitti on vapaa!” Lusikat säntäsivät vauhtiin. Mutta minne?

Kaikista maailman kolkista ja paikoista

ne

menivät…

…vessaan. Kyllä, vessaan!

Pikkulusikat olivat kuulleet, kuinka joka ilta Kipittäjä lotrasi kylpyammeessa ja nauroi makeasti kylpyvaahtokampauksilleen. Ilta toisensa jälkeen se oli kuulostanut niin hauskalta, että lusikatkin halusivat nähdä ja kokea, mitä niin kivaa kylpyhuoneessa oikein saattoi tehdä. Eivät ne tietenkään heti tienneet missä kylpyhuoneen kalusteessa niiden kannattaisi pulikoida. Ne meinasivat ensin innostuksissaan loikata pyttyyn, mutta onneksi jokin vaisto ehti estää niitä. Ne päätyivät valitsemaan retkikohteekseen lavuaarin.

Pikkulusikat avasivat pomppien hanan, ja kesti tovin ennen kuin ne tajusivat laittaa tulpan paikoilleen. Kun vettä oli kertynyt sopiva määrä, ne pursottivat sen sekaan kaiken saippuan pullosta lavuaarin reunalla, viimeistä tippaa myöten. Kun lavuaarissa vaahtosi ja saippuakuplat lentelivät, ne pitivät hanaa hyppyrinään ja loikkivat kiljahdellen veteen. Lusikat käkättivät ja nauroivat niin, että meteli kantautui joka huoneeseen. Nukkupää mietti, oliko hän sittenkään vienyt Kipittäjää päiväkotiin, mutta ei kuitenkaan onnistunut löytämään ketään kylpyhuoneesta, josta ilonpidon äänet kantautuivat. Lavuaarissa lilluvat pikkulusikat ihmetyttivät häntä kyllä. Hän huuhteli lusikat ja vei ne tiskikoneeseen.

“Eih! Pahuksen, pahuksen, pahus!” Ensimmäinen Pikkulusikka parahti, kun huomasi tiskikoneen luukun loksahtavan kiinni.

“No ette te kovin pitkälle päässeet”, Termospullo tuhahti. “Ette edes ulos talosta.” “Mutta me aiomme päästä”, mutisivat lusikat keskenään. “Mutta kuinka ihmeessä me sen nyt teemme? Olemme jumissa.”

“Jos Kuksa ja Termari pääsevät ulos ovesta, kyllä mekin onnistumme. Mutta miten?” ne supisivat.

“Niin, miten me pääsemme ulos tästä rakkineesta?” Tiskikone, toden totta, oli jo vanha kapistus. Se ei kerta kaikkiaan kuullut, kun lusikat koettivat huhuilla sitä avaamaan luukun.

Pikkulusikat miettivät kuumeisesti, miten pääsisivät ulos koneesta, saati sitten ulos talosta. Ja juuri silloin, kun mietintä oli jo käymässä niille lähestulkoon ylivoimaiseksi, tiskikoneen luukku avautui kuin itsestään. Noin vain!

Luukun aukaisi kukapa muukaan kuin Kipittäjä. Nukkupää oli kai unissaan vienyt päiväkotiin ainoastaan Kipittäjän repun ja tyhjän toppahaalarin. Niin oli käynyt joskus aikaisemminkin. Joskus Kipittäjä meni näet aamuisin piiloon, eikä Nukkupää huomannut, ettei toppahaalarin sisällä ollut ketään.

“Jos te haluatte ulos, piiloutukaa Nukkupään ulkotakin taskuun!” Kipittäjä supatti lusikoille.

Kuiskaus ei ollut tarpeeksi hiljainen, sillä Voiveitsi huusi välittömästi: “Minäkin haluan ulos!” Ja heti perään Vispilä: “Minä myös! Minunkin sielussani sykkii seikkailun pyörre!” Patakinnas kiljahti, että se käytännössä oli lapanen eli ulkoilmayksilö, hansikkaiden sukua! Sekin halusi ulos ja retkelle. Keittiöpyyhe, Leikkuulauta, Raastin, Tiskiharja, Puurokattila ja Mutteripannu, kaikki huusivat yhteen ääneen haluavansa mukaan.

Keittiöstä kuului valtava meteli, ja Kipittäjä koetti viittilöidä kaikkia seikkailijoita nopeasti kohti eteisen naulakkoa.

“Tulkaa!” hihkuivat Kipittäjä ja pikkulusikat. “Takissa on tilaa! Tulkaa ennen kuin hän huomaa!”

Kipittäjä nauroi kippurassa, kun se katsoi Nukkupään takkia, joka pursuili tavaraa. Mukaan oli hypännyt myös Lukulamppu ja Ruukkukukka, jotka eivät nekään koskaan päässeet mukaan ulos retkeilemään.

Ja viimeisenä Kipittäjä itsekin hyppäsi Nukkupään ulkotakin huppuun odottamaan retken alkamista. Olisihan Nukkupään pian jo aika hakea Kipittäjä, tai ainakin toppahaalari, kotiin päivähoidosta.


Sen pituinen oli tämä iltasatu.

Mitä luulet Nukkupään miettineen, kun hänen takkinsa matkalla päiväkotiin kilisi ja kolisi, kaikki retkeilijät kyydissään? Mahtoikohan huomata yhtään mitään?

Luulenpa, että hän päätyi kaiken tämän seurauksena seikkailuun itsekin.

© Kaisa Happonen