Fazer_Puikula_1000px_sulaa_jätskiä.png
© Anne Vasko

Satu 6: Sulaa jätskiä

Tervetuloa taloon! Kevään ensimmäiset auringonsäteet kurkkivat sisälle ja minä, rätisevä radio, uskollinen tarinankertojanne, kökötän tässä tutulla paikallani keittiön ikkunalaudalla tilannetta tarkkaillen.

Kaikki keltaisen talon asukkaat, Kipittäjä, Tip-Top, Hattara ja Nukkupää, ovat olleet innoissaan alkavasta uudesta vuodenajasta ja auringonpaisteesta. Minäkin nautin lisääntyvästä valosta ja lämmöstä. Ah, jos olisin kissa, varmasti kehräisin!

Yksi ei kuitenkaan ole iloinnut auringon säteistä tippaakaan. Kohta kerron sinulle kuka.

Oletko valmis? Nyt tarina alkaa.


Aurinko paistoi. Kipittäjä otti keittiön ikkunasta sisään tulvivat valojuovat kiinni ja heijasti niitä kiiltävän lusikan avulla Nukkupäätä kohti. Josko edes toinen kahvia hörppivän Nukkupään unisista silmistä aukeaisi valon voimasta.

Hellaa ja leivänpaahdinta auringonsäteet olivat laiskistuttaneet. Niiden ei tarvinnut tehdä töitä täydellä teholla, sillä lämpöenergiaa piisasi keittiössä muutenkin. Vekottimet lekottelivat, jos suinkin mahdollista, ja nautiskelivat pienimmästäkin noususta lämpöasteissa. Mutta ehkä arvaatkin, kenelle keväinen lämpö aiheutti vain lisää työtä ja tuskaa? No tietenkin Jääkaapille! Se joutui huhkimaan entistä kovemmin.

Aurinko lämmitti taloa ja sen huoneita. Aina lämpötilan noustessa Jääkaapin piti ahkeroida vähän enemmän, että sen sisukset eivät alkaisi lämmetä. Se ei uskaltanut edes ajatella kesää ja hellettä, kun keväänkin lämpö teetti niin paljon työtä. Jääkaapin pinnistely ja ponnistelu alkoi joka aamu heti auringon ensimmäisten säteiden pilkistäessä ikkunaverhon takaa. Sen piti pysytellä viileänä.

“Tästä ei tule yhtikäs mitään!” se hurisi ja voihki. “Kevät on vasta alussa ja minä olen jo yltäpäältä hiessä! Olenko rikki? Vai tulossa vanhaksi? Tämä on karmeaa, en kestä kuumaa!”

“Tiedetään, tiedetään, on taas tämä aika vuodesta. Milloin sinua vaivaa helle, milloin kuumat aallot tai energianvaihtelu”, Jääkaapin ylähyllyllä kyyhöttävä Voiklöntti marisi tympääntyneenä. “Koeta kuitenkin pitää lämpötila edes jokseenkin viileänä, kiitos. Minä pilaannun pikavauhtia, jos et hoida hommiasi.”

“Minä yritän, kaiken aikaa!” vingahti jääkaappi vastaukseksi, ja koetti kaikin voimin viilentyä, vaikka sitä hikoilutti valtavasti. Voiklöntti jatkoi viisasteluaan: “Ihannelämpötila parhaaseen säilymiseeni on viitisen astetta, ja saanen huomauttaa, lämpömittarisi on alkanut värähdellä kohti punaista. Miettisit vähän pakastinlokeroasikin, sitä ei saa päästää sulamaan, sehän on täpötäynnä jäätelöä. Jäätelöt ovat herkkiä lämmönvaihtelulle.”

“Teen parhaani!” Jääkaappi parahti ja jatkoi: “Oloni vain on kovin, kovin, kovin tukala! Tuo aurinko tekee minut hulluksi.”

Ja niin vaivihkaa, ihan varovasti, ajatellen että Voiklöntti oli kiinnittänyt huomionsa jo toisaalle, Jääkaappi avasi ovensa pikkuriiikkiselle raolle. Se ajatteli, että siten se saisi edes hivenen viilennystä. Sen oli pakko tuulettaa!

“Kas noin, aah, kylläpä tekee hyvää”, se henkäisi helpotuksesta.

Mikään ei kuitenkaan jäänyt huomaamatta Tip-Topilta, ei keittiössä, eikä missään muuallakaan. Tip-Top oli keltaisen talon asukkaista se, joka tiesi, miten asioiden kuuluu olla. Hampaat tuli harjata ennen aamiaista, nukkumaan oli mentävä viimeistään kello 20.30, metrissä oli sata senttimetriä, ja jääkaapin oven kuului olla kiinni eikä auki, ellei sieltä ollut juuri ottamassa jotakin. Joten aamiaiselle tullessaan hän napsautti Jääkaapin oven takaisin kiinni.

“Äh!” voihkaisi Jääkaappi.

“Oli kyllä todella ajattelematonta avata ovi. Joudut tekemään entistä enemmän töitä pitääksesi meidät viileänä, jos tuolla tavalla auot sitä”, opasti viheliäinen Voiklöntti.

“Mutta se tuntuu ihanalta!” Jääkaappi huokaisi. Ja niinpä se teki saman uudestaan ja uudestaan. Raotti oveansa. Mutta joka kerta, kun se avasi oven tuulettaakseen hetken, Voiklöntti kitisi ja Tip-Top nakkasi oven takaisin kiinni. Jääkaappi avasi ja Tip-Top sulki.

Jääkaappi sinnitteli koko päivän valuttaen hikikarpaloita pitkin poskiaan ja kylkiään. Se odotti malttamattomana iltaa ja auringon painumista mailleen. Ja vihdoin ja viimein ilta tuli. Sitä seurasi iltapala, hampaiden harjaus, iltasatu, kadonnut unisukka, kadonnut Kipittäjä, löytynyt unisukka, verhon takaa löytynyt Kipittäjä, Hattaran lukulampun sammuttaminen, hyvänyön toivotukset, Hattaran taskulampun syttyminen peiton alla, Tip-Top vielä kerran varmistamassa, että Jääkaapin ovi on kiinni, ja Nukkupään rojahdus sohvalle ja sitten kuorsausta.

Yön pimeydessä ja keltaisen talon hiljaisuudessa Jääkaappi laski mielessään kolmeen ja räväytti ovensa apposen auki. Ja sen kummemmin miettimättä se avasi myös yläluukkuunsa, eli sen oven, joka piti takanaan jäisen kylmät pakasteet.

“Aah, aah, ah, iha-ha-naah!” Jääkappi huokaisi.

Voiklöntti havahtui hereille ja rääkäisi: “Mitä sinä teet? Pakasteet sulavat! Ja minä lörähdän! Ovet kiinni ja äkkiä!”

Mutta Jääkaappi vain nauroi: “En laita! Minä päätän. Enkä sitä paitsi voi itselleni mitään. Minä olen tällainen tähän aikaan vuodesta. Jos minua hikoiluttaa, minä tuuletan! Ja sinustakin tulee paljon mukavampi, jos muutut voisulaksi. Saatat päästä lettutaikinan sekaan! Lörähdä rauhassa!”

Jääkaappi nautti lepohetkestään yön pimeydessä. Se lehytteli oviaan onnellisena ja tietoisena siitä, että kun jotain on pitkään oikein kovasti halunnut tehdä, on ihanaa, kun viimein antaa siihen itselleen luvan. Ainakin aluksi. Tällä tempauksella nimittäin oli seurauksensa. Kaikki jääkaapin sisällä alkoi lämmetä ja sulaa. Myös jäisen kylmät pakasteet. Pakastelokerosta alkoi valua jäätelöä, ensin tippoina, sitten purona ja lopulta suurena putouksena. Voiklöntti alkoi voivotella ja parkua niin suureen ääneen, että sohvalle nukahtanut Nukkupää havahtui. Keittiön oviaukossa Nukkupään silmät räpsähtivät kokonaan auki, kun hän näki oviaan availevan, tyytyväisyyttään hurisevan Jääkaapin ja valtavan jäätelöputouksen, joka kaapin hehkuvassa valossa ryöppysi ulos sen sisuksista.

Nukkupää nappasi kiireesti astiakaapista jäätelöpikarin ja tähtäsi sen kohti putousta. Tarvittiin toinenkin jäätelökippo, kolmas, neljäs, viides, kuudes… Lopulta Nukkupään piti ottaa avukseen mukit, kulhot ja yksi ämpärikin. Niin paljon jäätelöä virtasi ulos pakastelokeron uumenista.

Nukkupään kolistelu herätti Kipittäjän, joka keittiöön päästyään kiljaisi: “JÄÄTELÖÄ!” Tip-Top ja Hattara havahtuivat kiljuntaan ja kömpivät hekin unisina keittiöön. Lapset eivät olleet uskoa silmiään. Keittiön pöytä notkui kukkuroittain eri kokoisia jäätelöannoksia. Hetken kaikki tuijottivat näkyä ällistyneinä ja ihan hiljaa.

“Ju-juh-lat?” sai Nukkupää sanotuksi.

Ja juhlat niistä tuli, yölliset jäätelöjuhlat. Ehkäpä kevätjuhla, jonka heidän ilokseen järjesti Jääkaappi.

Voiklöntti ei ehtinyt muuttua mukavaksi voisulaksi, sillä rehellisesti sanottuna se hyytyi hyllylle tätä kaikkea kauhistellessaan.

Tip-Topin mielestä Jääkaapin ovet olivat olleet kiinni nukkumaan mentäessä, mutta ei hän jäänyt sitä sen kummemmin pohtimaan. Jäätelö oli liian hyvää!

“Kiitos, Jääkaappi!” kuiskasi Kipittäjä, ja lisäsi kikattaen: “Nähdään ensi yönä!” Hän nuolaisi lusikkansa puhtaaksi ja paineli takaisin nukkumaan. Ja ennen kuin Kipittäjä veti peiton ylleen, hän sujautti tyytyväisenä lusikan tyynynsä alle.


Sen pituinen oli tämä iltasatu.

Hyvää yötä!

© Kaisa Happonen